Taidetestaaja muistelee, osa 2: Kuinka taidetestaus rikastaa nuorten taidekasvatusta?

Teksti: Ronja Niittymäki

Taidetestaajat on monipuolisen taiteen ohjelma, jossa nuoria ei erotella toisistaan: kaikki 8.-luokkalaiset pääsevät kokemaan pirskahtelevan taide-elämyksen, eikä kukaan suodata sitä heidän puolestaan etukäteen. Tällainen toiminta on yhteiskunnassa elintärkeää. Nuorista ja taiteesta puhuttaessa käsitellään usein sitä, minkälaista tai missä muodossa tarjottua taidetta nuoret haluavat ja jaksavat kuluttaa. Tämä suhtautumistapa ohjaa osaltaan esimerkiksi opettajien nuorille tarjoamaa sisältöä: suodatin valikoi usein samaistuttavaksi katsottua, ehkä jonkin sorttista nuorisokulttuuria sisältävää materiaalia – ja lähes väistämättä keski-ikäisten ihmisten näkemyksen siitä, mikä nuoria kiinnostaa.

Yläkoulun aikana, johon Taidetestaajat-ohjelma sijoittui, toimitimme ystäväpiirimme kanssa opettajainhuoneeseen turhautuneen adressin otsikolla “Eroon mopopoikakirjallisuudesta”. Tämän (myönnettäköön, että hieman epäselvän) iskulauseen takana oli äidinkielen tunneilla tarjottu kirjavalikoima, joka koostui lähes yksinomaan realistisesta nuorisokirjallisuudesta. Näiden yläkoululaisille tarjottujen niteiden päähenkilöinä oli useimmiten jonkinlainen variaatio täsmälleen samasta henkilöhahmosta: kantasuomalaisesta, stereotyyppisesti käyttäytyvästä teinipojasta, joka heterona haaveili kauniista tyttöystävästä ja ajoi isänsä mopoa pitkin kylänraittia. Usein hahmot myös asiallisen moraaliopetuksen hengessä kamppailivat alkoholin, tupakan tai nuuskan käytön kanssa. Ihan järisyttävän kiinnostavaa, me ajattelimme. Markku, Jussi ja Veikko toilailevat taas. Monipuolisuuden ollessa kateissa ei ollut ihme, että pakollisten kirjojen lukeminen otti koville.

Nuoret aliarvioidaan usein sekä taiteen kuluttajina että tulkitsijoina. Paljon ja osin ymmärrettävästikin puhutaan siitä, miten älypuhelinta tuijottaville teineille saataisiin syötettyä “jotain sivistävää”. Seuraava askel on sitten yrittää keksiä, mikä nuoriin uppoaa, ja siinä kohdin juna tavallisesti suistuu raiteilta. Aikuisten yritykset samaistua kohderyhmäänsä saattavat olla hellyttäviä, joskus jopa hyödyllisiä, mutta kovassa tohinassa unohtuu muutama oleellinen seikka.

Ensinnäkään ei voida olettaa, että kaikki nuoret tahtovat kuluttaa samanlaista taidetta: Suomessakin samassa luokassa saattaa olla mopopoikastereotypian lisäksi rakennusalalle pyrkivä muslimityttö, omaa identiteettiään etsivä biseksuaali ja metallimusiikista kiinnostunut balettitanssija. Toinen olennainen huomio liittyy taiteen luonteeseen: yhtenä sen tarkoituksena on luoda uusia näkökulmia, saada ihminen samaistumaan johonkuhun toiseen ja viedä tämä uusiin mahdollisiin maailmoihin. Taide on kuitenkin sekä eskapismia että tutkitusti empatiakykyä parantavaa lääkettä. Sitä paitsi onhan se nyt huomattavasti kiinnostavampaa kohdata jotain ennennäkemätöntä kuin elää omaa elämäänsä sekunti sekunnilta uudestaan.

Tässä Taidetestaajat-kulttuurikasvatusohjelma astuu mukaan kuvaan. Siinä loputtomassa mopopoikakirjojen suossa voi nuoresta olla ihanaa päästä kokemaan jotain aivan erilaista kuin normaalisti. Teatteri-, konsertti-, ooppera- tai taidenäyttelykokemus saattaa olla nuorelle hyvinkin virkistävä ja silmiä avaava. Taide ei olekaan pelkästään yksitoikkoisia asfalttiteitä Markun seurassa tai hyvässä tapauksessa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.

Ensi alkuun monipuolisuus saattaa toki tuntua kenestä tahansa hämmentävältä, mutta senkin suhteen altistus on huomattavasti tärkeämpää kuin se, että teinejä suojataan liian monimutkaiselta taiteelta tai katsotaan, etteivät nämä pysty sisäistämään jotakin kunnolla. Vähintäänkin nuorelle kannattaa tarjota mahdollisuus kuunnella alusta loppuun yksi oopperaesitys tai kävellä päästä päähän salillinen moderneja veistoksia. Useimmiten käynti on nuoresta pahimmassa tapauksessa hieman tylsä tai huvittava. Parhaassa tapauksessa taide laajentaa nuoren käsitystä maailmasta ja antaa tämän sekä nauttia täysin rinnoin hetkestä että kehittyä ihmisenä.

Oman luokkamme Taidetestaajat-käynneillä kävimme katsomassa Tampereen Teatterin sovituksen Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista, sekä Sorin Sirkuksessa pyörineen nykysirkusesityksen SUHDE. Molemmat taide-elämykset herättivät minussa ja muissa silloisissa 8.-luokkalaisissa kirjon erilaisia tunteita. Sirkusesitykseen suhtautumisen muistelen olleen yhdenmukainen mediassa esitetyn kuvan kanssa, jossa nuoret ovat näkemästään hieman hämmentyneitä: esitystä enemmän ihmisiä tuntui kiinnostavan sirkuksen aulasta löytyvä muotoja vääristävä pilapeili. Mielestäni tämä kuitenkin johtui suurimmilta osin näytöksen humoristisesta luonteesta, eikä niinkään siitä, etteivät katsojat olisi ymmärtäneet teoksen sisältöä. Komediaa on usein hankala räätälöidä yleisluontoisesti hauskaksi.

Kotiopettajattaren romaani sen sijaan aiheutti syvällisempääkin analyysia. Itse muistan pohtineeni jälkeenpäin kirjoitetussa äidinkielen esseessä muun muassa teoksesta esitettyä tulkintaa, jossa päähenkilö Jane Eyre ja ullakolle lukittu hullu nainen, Bertha, ovatkin saman henkilön kaksi persoonaa. Vastaavanlaisia vihjeitä yhden naisen kahdesta hahmosta voi löytää muustakin goottilaisesta taiteesta, esimerkiksi Charlotte Perkins Gilmanin novellista Keltainen seinäpaperi. Juonen ja tulkintamahdollisuuksien lisäksi ihailimme yhdessä modernia lavastusratkaisua, jossa kaikki tapahtumapaikat luotiin saman puukehikon avulla, sekä äänitehosteita, puvustusta ja Pia Pilzin erinomaista roolisuoritusta Berthana.

Vähemmänkin teatterissa käyneet ystäväni löysivät iloa muun muassa taidokkaasti ommelluista ja väreiltään hehkuvista ajanmukaisista asuista. Esityksen hurjempiin kohtiin ja ryöpsähteleviin tunteisiin myös samaistuttiin – eikä lavalla sen aikaansaamiseksi tarvinnut olla yhtäkään opetuksellista Markkua tai Veikkoa.

Nuoret eivät siis ole kykenemättömiä ymmärtämään monimutkaisempaakaan taidetta, eikä tottumattomuus tarkoita, ettei kokemusta kannattaisi tulevaisuudessa kerryttää ja rikastaa. Tekemällä oppii, myös taiteen parissa. Tällaisessa piristävässä koulussa esimerkiksi Taidetestaajat-ohjelma nuoria käyttää: “Katso, tässä on sinulle taidetta. Päätä itse mitä mieltä siitä olet, sillä sinulla on siihen kyky ja vapaus.”

Kirjoittaja on Suomen lastenkulttuuriliiton kesätyöntekijä, joka on ollut taidetestaajana lukuvuonna 2021–2022.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Taidetestaaja muistelee, osa 1: Miten taidetestaus vaikutti kokemukseen taiteesta ja kulttuurista?