”Mistä mä mitään tiedän” – rakkauden pedagogiikkaa etsimässä

Teksti: Aino Häli

En aavista ennalta, mutta Yhteiset yleisöt -seminaarissa Lahden kaupunginteatterin pienen näyttämön penkissä se iskee tajuntaan. Oivallus. Iskee kuin salama. 

Hetkeä ennen oivallussalaman pökerryttävää iskua on käynnistynyt draamapedagogi Lasse Kantolan puheenvuoro. Kuuntelen suu ihmetyksestä auki ja liikutuksen kyyneleet silmissä Lassen esitystä. Tai ei se minulle kokemuksena mikään esitys ole. Se on väkevä todistus. 

Lasse kertoo meille omasta työstään toisen asteen opiskelijoiden kouluttajana SDO:n Lahden kampuksen yhteisöoppimossa, Theatrum Olgassa. Kun hän puhuu, olen haltioissani, ihmeissäni, innoissani. Kantolan työssään käyttämät menetelmät ja hänen ytimestään loistava liekki rakentavaan vuorovaikutukseen tekevät säväyksen. Jään pohtimaan, kuinka voisin saada tiivistettyä kirjalliseen muotoon edes kalpean aavistuksen kokemastani tenhovoimasta ja lohdusta, jonka Lassen puheet mieleeni nostavat.

Tämän kirjoituksen laatiminen on sille lataamieni vaatimusten vuoksi kestänyt marraskuun pimeydestä kesäkuun kaiken läpäisevään valoisuuteen. Olen palannut aiheen pariin useasti, mutta turhautunut kerta toisensa jälkeen ajatusteni tahmeutta ja sormieni kömpelyyttä, kun olen kokenut, että en tavoita lainkaan sitä tunnelmaa tai tunne-elämystä, jonka haluaisin osata sanoilla piirtää. (Olen kuitenkin luvannut yrittää, ja kaiken tämän kerron, jotta osaamme asettua aiheen ja tämän kirjoituksen äärelle juuri oikeanlaisella kepeydellä tai vakavuudella – aivan kuten sopivalta tuntuu.)

Rakkauden pedagogiikka käytännössä

Kantola kertoo, että Olgassa harjoitettavaa holistista lähestymistapaa opettamiseen kutsutaan rakkauden pedagogiikaksi. Opiskelijoiden ohjaaminen perustuu rakentavaan vuorovaikutukseen, myötätuntoon, hyvän huomaamiseen ja kunkin oppijan lähtökohtien ja elämäntilanteen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen.

Poimin Kantolan puheesta käsitteen hyvään saattaminen. Ymmärrän sen rakkauden pedagogiikan ytimen muodostavaksi pyrkimykseksi. Aito kohtaaminen ja lempeän katseen kohdistaminen erityisesti lapseen tai nuoreen suo hänelle mahdollisuuden ja tilaa yrittää, erehtyä ja kehittyä kasvumatkalla omaksi itsekseen. 

Taidolliset puutteet johtuvat kärjistetysti siitä, ettei ihminen ole saanut tarvittavaa ohjausta tai opetusta. Olemme kohtuuttomia, jos odotamme ihmiseltä valmiuksia, joita hänellä ei ole ollut mahdollisuutta saada. Oikeastaan usein vajavaista onkin ohjauksen sisältö ja laatu, ei niinkään siinä kylvetetty ihminen. 

Rakkauden pedagogiikka teoriassa

Lahden seminaarin päätyttyä etsin rakkauden pedagogiikalle teoreettista viitekehystä ja löydän mm. Johanna Kallion, Jani Pulkin, Antti Saaren ja Tuomas Tervasmäen muotoileman käsitteen ekoterapeuttinen itsekasvatus. Kallio & al. esittävät, että aikamme keskeinen ongelma on rakkaudettomuus. Rakkaudettomuus ohjaa meitä toimimaan nopeaa välineellistä hyötyä havitellen. Oman etumme nimissä olemme valmiita hylkäämään toisia eläviä kohtaan kokemamme rakkauden. Aikamme suurimmat haasteet – ekokriisi, joukkosukupuutto ja ihmisten pahoinvointi – juontavat juurensa samaan rakkaudettomuuden vallitsemiseen, johon kirjoittajat ehdottavat ratkaisuksi ”rakkauden systemaattista kultivointia”, rakkaudellisen elämänkatsomuksen laajentamista suhteessa kaikkeen elolliseen. 

Ihmiskeho tarvitsee elääkseen happea, vettä, ravintoa, liikettä ja lepoa. Näiden lisäksi tarvitsemme vuorovaikutussuhteita, leikkiä ja luovuutta, mieluiten laumassa. Muuten emme voi kasvaa ja kehittyä lajityypillisesti otollisella tavalla. 

Nykyajan ihmisen elämäntyyliin on tuotu hillitön määrä elementtejä, joita emme tarvitse mihinkään kasvaaksemme ja elääksemme. Niillä yritämme tyydyttää niiden perustarpeiden kalvavaa huutoa, jotka tässä ajassa ovat jääneet täyttymättä, koska ne eivät tuota lisäarvoa vallitsevassa kulutus- ja suorituskeskeisessä systeemissä.

Ostamme laukun, kun haluaisimme leikkiä. Avaamme sosiaalisen median sovelluksen, kun kaipaamme yhteyttä toisiin. Todellisen leikin ja yhteyden toteutumisen esteenä on rikkonainen yhteys. Täyttymättömän kaipauksen äärellä tunnemme pettymystä, surua ja yksinäisyyttä.

Rakkauden pedagogiikka Taidetestaajat-työssä

Alan pohtia rakentavaa kohtaamista ja vuorovaikutusta sekä aivan erityisesti hyvään saattamista taidetestauksen näkökulmasta käsin. Taidetestaajat-koordinaattorina osallistun lukuvuoden aikana useille taidevierailuille nuorten ryhmien kanssa. Pyrin kiinnittämään huomioita pienimpiinkin yksityiskohtiin vierailujen yhteydessä. Omien havaintojeni mukaan onnistuneen taidevierailun resepti ei ole yksiselitteinen, vaan pikemminkin enemmän kuin osiensa summa. 

Tarvitaan puhutteleva taidesisältö sekä kohtaamiseen ja vuorovaikutukseen pystyviä ja alttiita aikuisia niin koulussa, taiteen äärellä kuin matkallakin. Keskeistä on, että me eri tavoilla ammattilaisina toimivat aikuiset mahdollistamme omalla toiminnallamme sen, että kasiluokkalaisella on ne valmiudet, joita hänen voidaan ajatella elämyksen yhteydessä tarvitsevan. On meidän kollektiivinen vastuumme ammattirooleistamme käsin, mutta myös kanssaihmisinä saattaa nuori hyvään ja rakentavaan tilaan, jossa hänen osallistumismahdollisuutensa toteutuvat parhaalla mahdollisella tavalla. 

Pieniltä tuntuvat seikat: silmiin katsominen, tervetulleeksi toivottaminen, luottamuksen ja jakamisen rakentaminen ovat kenties niitä merkittävimpiä yhteisiä nimittäjiä tilanteissa, joissa taidetestaamisesta onkin tullut yhteisen leirinuotion äärellä olemista. 

All is full of love – mitä haluat toisten tekevän itsellesi, tee se heille

Loppusanat kirjoittavat itse itsensä, kun olen pudasjärveläisten taidetestaajien kanssa vierailulla Kiasmassa. Museokierroksen jälkeen pesen käsiäni wc:n ison peilin äärellä, kun vieressäni altaan äärellä kanssaihminen alkaa puhua minulle.

Kanssaihminen: – Hei anteeksi, mulla on sulle vähän erikoinen kysymys…
Minä: – Kysy vain!
Kanssaihminen: – Oon menossa työhaastatteluun ja mua jännittää se kovasti. Voisitko halata mua?
Minä: – Totta kai!
(Halaamme.)
Minä: – Oon saanut semmosia kommentteja, että mulla on hyvä hali. Tää pyyntö tuli ehkä ihan oikealle ihmiselle!
Kanssaihminen: – Joo, oli kyllä hyvä ja lämmin halaus, kiitos!
Minä: – Hyvää kesää ja onnea haastatteluun.
Kanssaihminen: – Kiitos, hyvää kesää.

Kohtaamisesta tulee hyvä ja lämmin olo. Suorastaan hattaraisen ilahtunut.
Mietin, kuinka tärkeää olisikaan rakentaa luottamus itseä ympäröivään elolliseen maailmaan ja aivan jokaiseen vastaantulijaan niin, että hänet voisi kohdata huomaten, hymyillen ja tarpeen tullen halaten. Minua liikuttaa, kuinka kanssaihminen näki minussa lajitoverin, johon hän saattoi luottaa ja tukeutua. Sen parempaa palautetta on vaikea kuvitella saavansa. 

Yhteydellä ja yhteisöllisyydellä rakennamme paremman tulevaisuuden. Taidetestaus voi muuttaa maailmaa.

Kirjoittaja Aino Häli on taidetyöläinen, joka on pohjattoman innostunut lasten ja nuorten osallisuuden kokemusten mahdollistamisesta sekä yleisötyön erilaisista muodoista. Kirjoituksen laatimista avittamaan hän on tarvinnut kuppiinsa litroittain tummaa kahvia, jalkaan mumminsa kutomat villasukat ja luureihinsa tämän soittolistan.

Lähteet

Ekoterapeuttinen itsekasvatus –Tulkinta Erich Frommin rakkauden teoriasta kapitaloseenin ajassa (Johanna Kallio, Jani Pulkki, Antti Saari & Tuomas Tervasmäki [Kasvatus & Aika 16 (3), 25-48] 2022).

Rakkauden pedagogiikan perusteet. Narratiivinen kirjallisuuskatsaus rakkaudesta sitä kasvun ja kasvatuksen näkökulmasta katsoen (Päivi Sillanpää, erityispedagogiikan pro gradu-tutkielma, 24.4.2024 Turku).